Kävin lähistön ainoassa vaatekaupassa (siis kamala halpahalli) jospa siellä olisi ollut jotain kivaa ostettavaa sinne sukulaisen synttärijuhliin. No tiesinhän et ei sieltä mitään sellaista löydy missä kehtaisi lähteä ihmisten ilmoille, mutta tulipahan kuitenkin sovitettua muutamaa vaatetta ja kauhistella taas omaa vartalonkuvaa. Sitä muuten luulee itseään paljon laihemmaksi kun on. Monasti tulee vertailtua itseään toiseen ylipainoiseen naiseen ja arvioida olenko mä noin lihava, tuskinpa. Mutta sitä onkin paljon lihavampi kuin se toinen...ei vaan ole sisäistänyt sitä kuinka iso sitä todella on, ennen kuin astuu tollaseen pieneen sovituskoppiin jossa on peilejä joka seinällä ja näkee sen karmean totuuden.

Mulle iskee aina pienoinen paniikki noissa sovituskopeissa, ne nimittäin on monasti aikamoisia koppeja, vaikkakin ovat suurentuneet sitä mukaa kun Suomen kansa on lihonut. Mä aina pelkään et mä kaadun siellä kun sovitan housuja ja lennän puolialasti oven läpi kaikkien tuijotettavaksi...onneksi ei vielä ainakaan ole niin tapahtunut. No mut kuitenkin, sovittelin siis muutamaa puseroa ja aattelin et kun nyt olen jo laihtunut liki 4 kg niin mähän olen jo aikas hoikka tyttö...heh,heh..luulin että otin reilun kokoisia puseroita niin mitä vielä...menivät kyllä niin vartalonmyötäisesti että...Makkaraa toisen jälkeen...vaikka muille jakaa. Masentavaa ja ärsyttävää. Miten ihminen on päästänyt itsensä tähän jamaan. Ja miksi mulle on annettu nää tämmöset "geenit" et kaikki minkä suuhunsa laittaa muuttuu läskiksi.

Kuinkahan monta kertaa sitä on suunnitellut elämää laihtumisen jälkeen: koska silloinhan sitä vasta pystyy elää täysillä. Ainakin mun mielestä. Mulle moni asia on ylitsepääsemätön kun on tämmönen ihrakerros ympärillä. Muistan jo kouluaikana linja-autossa kuinka sitä jännitti et mahtuuko istumaan toisen viereen ja kehtaako sitä edes kokeilla...Uimahalliin en siis kehtaa mennä enkä edes mihinkään yleisiin jumppiin. Sellainenkin asia välillä hirvittää kun käy istumaan heppoisen näköiselle tuolille et kestääköhän se ihan varmasti vai hajoaako alla heti..siinä sitä yrittää istua mahdollisemman kevyesti...Jos on syömässä ravintolassa (siis kerran kymmenenessä vuodessa) sitä tilaa terveellisen vaihtoehdon eikä mitään hyvää ja erikoista mitä yleensä ei saa kotona; johan se tarjoilijakin katsoisi et ei toi enää tämmöstä tarvis ottaa kun entisetkin ruoat on sulamatta. Lääkäriin mennään vasta sitten kun ollaan elämän ja kuoleman rajalla, koska tietää jo mikä luento sieltä tulee tai ainakin jotenkin se kurkkukipukin liittyy liikalihavuuteen. Hammaslääkäri kun löytää reijän hampaista hän kysyy et ollaanko sitä vietetty makeaa elämää... Kaikenlaisessa arkisissa asioissa sitä huomaa että on lihava. Moni ihastuskin on jäänyt ihastukseksi sen vuoksi että tajuaa ettei ole mitään mahiksia...

Ja taas ollaan samassa pisteessä eli suunnitellaan elämää laihtumisen jälkeen: toivotaan vaan että tällä kertaa kaikki suunnitelmat (pitkä lista) käyvät toteen. Vielä on ainakin toivoa: olen 100 % vielä mukana tässä laihdutuksessani; no pakkohan se on kun on vasta 2 viikkoa mennyt....